Suomalaisia kansan viisauksia, osa 1

Tie miehen vatsaan käy suun kautta.

Island hopping

Das Boot

Laivaan astuminen tapahtuu siistissä jonossa

Seisova Smörgåsbord!! Oli hyvää.

Satamassa oli tungosta

Paikallisopas vei snorklaamaan

 

Paikallinen villin luonnon edustaja paistatteli päivää

Eksoottisissa maissa kasvaa eksoottisia kasveja, joiden alla voi vaikka nautiskella viinistä

Kalastajat saapuivat mereltä

Reissuilla kuuluu aina asiaan maistella paikallisia herkkuja

Herkkujen hintaan oli jätety vähän tinkivaraa

KAPINA LAIVASSA! Kakkosluokan rahvas syöksyy kannen alta herrasväen sekaan...

...ja painaa suoraan komentosillalle

Paluumatkalla näin ohjeistuksen. Selvisi samalla sekin miksi kastuin menomatkalla.

Ps. Vaikka blogista päätellen Gurmundi saunoo edelleen jossain Indonesian suunnalla, lirkuttelevat pikkulinnut, että Poika on tullut kotiin. Taivas varjele mitä reissu onkaan miehelle tehnyt. Palasiko maailman ääristä lempeä ruuna vai hurja sapelihammastiikeri? Tiesittekö muuten, että osa sapelihammastiikereistä kuuluu pussieläinteen alaluokkaan.

Taksiautossa on tunnelmaa

On ilmoja pidellyt. Ja blogisti on tehnyt kaikkensa tappaakseen kaakkois-Aasiassa orastavan megasuosion pitämällä viikkokaupalla taukoa. Tilastot sen kertovat 80 prosenttia blogin lukijoista hippaloi Aasian suunnalla. Jännää, kielivalinnasta alkaen tähtäsin Suomen markkinoille. Nyt pitääkin ruveta miettimään suhtautumista Aasian suosion mukanaan vääjäämättä tuomiin piraattituotteisiin.

Pitäkää päät ylhäällä Take tuli takaisin.

Jännää! Luulisi Indonesian ja Suomen välillä olevan fyysisen välimatkan lisäksi kohtalaisen melkoinen henkinenkin etäisyys. Eipä ole. Ei ainakaan, jos päätellään taksikuskien maailmankuvan sekavuudesta. Gurmundi on siis matkallaan kohdannut Jan Adyn, ystävällismielisen, mutta häiriintyneen taksikuskin. Jos ei oteta huomioon kaverin taipuvaisuutta väkivaltaan ja ihmisten tuomitsemiseen melko heppoisin perustein, herra vaikuttaa melko hienolta ihmiseltä. Aika harvoin muuten Janin kaltainen satunnainen tuttavuus ilmoittaa ensi töikseen vihaavansa 1,5 miljardia ihmistä. Taksijani teki sen. No ei anneta sen häiritä, ehkä se ei ollut tosissaan, saattoihan se olla vain ystävällismielistä jutustelua. Taksikuskin versio pakinasta. Kaiken kaikkiaan Jan on kuitenkin hieno mies, ruokki travellerimme ja otti avosylin kotiinsa. Ei tällainen mies voi olla läpeensä taksikuski, kyllä siellä kaiketi ihan ihmisen sydän sykkii rinnassa.

Ja tosiaan, ei ole mitään tarvetta mennä Indonesiaan saakka löytääkseen häiriintyneen taksikuskin. Vantaa riittää hyvin. Aikanani ajelin useamman kerran viikossa öisin taksilla töistä Vantaalta kotiin Helsinkiin. Taksikuskeja oli monenmoisia, toiset ihan normaaleja, jotkut hieman hämmentäviä ja osa sitten oli kokonaisvaltaisesti häiriintyneitä. Melko usein kuskiksi sattui Jan Adyn henkinen kaksoisveli Jan-Ari. Alkuun Jan-Ari vaikutti harmittomalta paskanpuhujalta, tykkäsi kertoilla kuinka helppoa olisi tienata vedonlyönnillä. Kaverit sillä kuulemma elivät ja Jan-Ari jakoi neuvojaan auliisti. Idiootit eivät kuunnelleet. Huolimatta ylivertaisista kyvyistään Jan-Ari ei kuitenkaan itse veikannut ja vienyt löysiä rahoja lojumasta, olihan hän enemmänkin pokerimiehiä. Las Vegasissa on kuulemma pöytiä, joissa ei tarvitse edes menestyä saavuttaakseen mammonaa. Pelkkä pöytään istuminen tuo vähintään keskisuuren omakotitalon verran tuohta tilille. Ei kuitenkaan tarkemmin kertonut mistä näitä löytyy.

Viimeistä kertaa kun olin Jan-Arin kyydissä alkoi miehen todellinen luonne paljastua. Juttu lähti viattomasti liikkeelle illan aiemmasta keikasta Santahaminaan. Pikkuhiljaa juttu eteni ja huomasin joutuneeni keskelle salaliittosuunnitelmaa. Jan-Ari kertoi kuinka Santahaminaan saisi taksissa solutettua pienen iskuryhmän, kuinka pommit ja paukut ovat varastoissa täysin suojatta ja taksikuskin iskuryhmä saisi helposti haltuunsa pyssyjä ja pommeja pientä vallankumousta varten. Tässä vaiheessa aloin epäilemään, että kohta se värvää mut väkivallloin mukaan toimintaansa. Ei värvännyt. Suunnitelmat oli suuret, tai siis mahdollisuudet, ei niitä kukaan toteuttamassa ollut. Kai. Fantasioitu oli kyllä riittävästi. Periaatteessa Jan-Arin juttu meni näin: iskujoukko taksilla Santahaminaan, pommit kyytiin ja kotiin, toistetaan temppu pari kertaa, muutama pikkuräjäytys Helsingissä ja kaaoksen turvin eduskunta haltuun, Jan-Arista valtakunnan ylifyyrer, Ahvenanmaasta tulppa pois pohjasta, Karjala takaisin, Rene Fasel lennätetään kuuhun, pakotetaan Sidney Crosby leijoniin, ikävät ulkomaalaiset takaisin omiin rotankoloihinsa ja enkelien harppukonsertin säestämänä taivas on laskeutunut Suomen kamaralle. Jan-Ari muuten vihasi samoja 1,5 miljardia ihmistä kuin Jan Ady, Jaavalaisista ei kyllä puhuttu mitään. Vihasi se silti niitäkin.

Ja loppuun vielä huomio Gurmundiin. Vihdoinkin vastaat odotuksiin ja annat teräsvatsan edes vähän sulaa. Itselläni suurimmat odotukset Gurmundin matkalle oli kuitenkin vatsan aiheuttamat metkut ja hupaisat käänteet. Kerrottuna vaspusparvi on aina hauska asia ja kaukaa kuunneltuna Kakkahätä-77 on hieno yhtye. Kausi lähenee loppua ja panokset kovenee, vatsakin sen ymmärtää ja alkaa antamaan viitteitä vanhasta kunnon toimivuudestaan. Antakaa nyt hyvänen aika joku Gurmundille maitoa!

Seuraavaa päivitystä ei toivottavasti tarvitse odottaa ihan näin kauaa. Silloin syvennymme joko taannoiseen island hoppingiini tai Gurmundin vanhan blogin innoittamiin mopoilumuisteloihin. Tällä välin varmasti laadukasta viihdettä tarjoaa Gurmundin matkakertomukset tai vaihtoehtoisesti ajaminen toistuvasti mopedilla seinään.

Ps. Olipa kerran kauan sitten Gurmundi ja kaksi koodinimeä matkalla maailman äärissä. Kauaa eivät kaverukset ehtineet matkailla, ennen kuin alkoivat yksi toisensa jälkeen raivostumaan erilaisista pikku annoiteeteista. Yksi suutahti AC:lle ja toinen DC:lle. Yhtä kaikki, raivoa purettiin jos johonkin suuntaan, milloin matkakumppaneihin ja milloin paikallisiin. Raivo kuitenkin purettiin suurta vahinkoa aiheuttamatta ja lopuksi sovittiin ja halattiin ehkä vähän pussattiinkin ja niin maailma taas näytti vähän vaaleanpunaisemmalta.

Onnetonta on se, etteivät kaikki kykene raivoansa G:n ja koodinimien tavoin sivistyneesti käsittelemään. On nimittäin niin surullisesti käynyt, että Lapin luonnon iloiset pikkuveitikat, Sopulit, eivät harvenna kantaansa ainoastaan syysvaelluksen aikaan syöksymällä uhkarohkeasti Lapin vilkkaiden valtateiden yli katsomatta oikealle sitten vaemmalle ja vielä kerran oikealle, vaan myös suuttumalla. Sopulit ovat nimittäin harvinaisen kiivasta sorttia. Kun sopuli kerran kiivastuu, ei sama yksilö enää onnellista päivää näe. Tutkijoiden mukaan sopulit nimittäin kuolevat ottamiinsa kierroksiin. Mun mielestä se on tosi surullista. Jos on ihan pakko ennen aikaansa kuolla, niin voisi se nyt sitten tapahtua edes onnellisissa olosuhteissa (vrt, pussikärppä). Vitutukseen ei varmasti ole kiva kuolla.

Hippi ja hipin rahat

Siellä sitä ollaan ehditty Vietnamiin saakka saarille löhöämään ja nauttimaan suurkaupungin annista. Kuten kusetusyrityksistä. Rennompaa se on täällä Turussa, jossa tuntemattomia ei turhia löpisemällä, saati kusettamalla, häiritä. Korkeintaan alaoveen kustaan. Hinnatkin on ihmisen ymmärrettävissä, kun nollien määrä seteleissä menee juntimmallekin jakeluun.

Siinä missä Gurmundi ilmiselvästi nauttii olostaan ja hippeytyy entisestään bungalowinsa terassilla, en voi minäkään kohtalostani valittaa. Vaikka aamuaurinko partsille kivasti pilkotteleekin jätän silti kalsarisillaan tehdyt aamujoogat kuitenkin Gurren ja koodinimien keskinäiseksi harrastukseksi. Sen sijaan aamukaakaot Aurajoen rannalla Suomen Joutsenta ihaillessa tuntui oikeinkin rentouttavalta ja hyvältä tavalta aloittaa aamu. Siinä kevätauringon kaljuuntuvaa päänahkaani polttaessa ja paksua kaakaota lipitellessä lipitellessä oikein tunsin kuinka suklaajuoma suuntasi suoraan kohti kaksoisleukaa. Vahvasti on sellainen fiilis, että pian meitä on taas yksi enemmän. Kesän jälkeen heltta heiluu syksyn myrskyissä entistäkin komeammin. Se on uljas näky kun täyteläinen leuka monistuu. Niin tai näin, rannassa istuessani ja auringosta sekä hyvästä seurasta (ei kaksoisleuka) nauttiessani tuumasin, että huikeita hetkiä löytyy ihan läheltäkin.

Sitä olen tässä muuten viime aikoina miettinyt, että miten ihmeessä vähillä matkatavaroilla matkaavat hipit, kuten yhteinen ystävämme Gurmundi, pärjää Vietnamin kaltaisissa maissa. Tarkoitan, että miten ihmeessä maa, jossa fillarin tarakalla tehty matka maksaa miljoonia sopii filosofiaan vähistä tavaroista. Siinähän tarvitsee oman salkun pelkkää rahaa varten. Voihan niitä toki taskuissa tai muovipusseissakin yrittää kantaa, mutta sitten ei liene tarvetta ihmetellä, jos tarakalla istuessa rahat lentelevät kuin Juha Louhella (ent. Turunen) konsanaan. Kaiken tuon rahan keskellä ei kai ole kovin kummallista, jos välillä itkupotkituttaa ja heimoneuvosto on täyteen buukattu pitkälle ensi vuosikymmenelle.

Miettikääpä muuten eroa kasarilla lapsuutensa suomessa eläneen pikkupunkeron ja tämän päivän Vietnamissa elävän teinikokelaan välillä. Muistaakseni me kaivoimme veitsellä säästöpossusta puolituntia kolikoita ja painelimme mahottoman leveä hymy huulilla kiskalle ostamaan viidellä pennillä nallekarkkeja, kymmenellä pennillä pääkalloja ja jäljellä olevalla 30 pennillä salmiakkimerkkareita. Tai pirkan 60 pennin päärynälipsin. Oli muuten paras jäätelö ikinä. Missään. Vietnamissa meininki on kokolailla toinen. Kun sitä rahaa jostain saadaan, menee pikkujannut herkkutiskille ja ostavat sadallatonnilla skorpeijooneja, puolella miljoonalla murkkuja ja miljuunalla palan sokeria.

Että dingdong, leikkirahaa sanon ma!

Ps. Tarkkana niiden eksoottisten ötököiden hävittämisen kanssa. Älä ainakaan muista suojautua, ettei käy kuin sille onnettomalle brasilialaiselle farmarille, joka päätti hävittää mehiläispesän tiluksiltaan. Ihan tarkkaanhan janari ei tiennyt miten menetellä, sen kuitenkin ymmärsi, että mehiläiset ei varsinaisesti arvosta pesänsä sohimista ja piikki niille on luotu pistämistä varten. Siispä ennen toimeen ryhtymistä tulee suojautua. Herra suojautui teippaamalla muovipussin päähänsä. Suoja toki toimi, yksikään mehiläinen ei siitä läpi murtautunut. Mutta, ikävämpää olikin sitten se, ettei farmarikaan päässyt enää jälkikäteen hyvin tehdystä työstä hengissä nauttimaan.

Be safe!

Pussikärpät Pattayalla

Aika kuluu ja oma maailma on muuttunut ihan erilaiseksi sitten viimeisimmän postauksen. Silloin oli Gurmundi vielä jalat tukevasti puoli metriä kotimaan hangissa ja meikäläinen kulkemassa kohti vapaaherran elämää. Nyt on Gurmundin jalat tiukasti viidakon lietteessä ja meikäläisen leppoisa tulevaisuus vapaaherrana on vaihtunut uraputkeksi. Siispä terveisiä täältä Babylonin synkästä ytimestä sinne paratiisin porteille. Kerrottakoon nyt vielä Gurmundille sekin, että Ajokoiria on nykyään kymmenen. Treenaa itsesi kuntoon, kesäkuun koettelemus taitaa toteutua.

Gurmundi on viime viikon aikana tutustunut valkoisen pohjoiseurooppalaisen hetero(?)miehen sielun elämään Pattayalla. Ei ole ilmeisesti ollut kovin hyvä kokemus. Perisuomalaisen kalpeuden ansiosta on Gurmundikin saanut ilmeisesti vähintään riittävästi tarjouksia bum bumiin. Itselle ei bum bum tarjouksia satele vaikka päivittäin menen kotoo töihin ja päinvastoin paikallisen Reeperbahnin kautta.

Viikonloppuna katselin avaraa luontoa, jossa kerrottiin Australiassa elävästä pussikärpästä (Antechinus). Pussikärppäuroksen ja valkoisen pohjoiseurooppalaisen hetero(?)miehen tiet yllättäen risteävät. Tai ainakin melkein. Pussikärppäuros ei elämänsä kahden viimeisen viikon aikana syö, juo tai nuku. Päivät, yöt, illat ja aamut, kaikki, kuluvat lankkärituristin tyyliin bum bumin merkeissä. Kahden viikon raivokkaan bum bumin jälkeen pussikärppäuros sitten kuolee. Olisiko maailma parempi paikka, jos valkoinen pohjoiseurooppalainen hetero(?)mieskin ottaisi Antechinusista mallia ja käyttäisi kahden viikon Pattayan lomansa niin tehokkaasti, ettei paluulippua välttämättä tarvitsisi ostaa? Tähän kysymykseen odotan Gurmundilta vastausta.

Tässäpä nämä tärkeimmät tänään. Ciao

Ps. Australiassa majailevalla mesipussikiipijällä on eläinkunnan suurimmat pussit. Siis suhteessa kaverin kokoon, jos ihmisellä olisi yhtä isot kassit, roikkuisi miehen haaroissa pari kookasta vesimelonia. Olisi muuten kohtuu koominen näky Speedoissa. Samainen mesipussikiipijä pitää ykköspaikkaa myös suurimmasta siittiöstä käytävässä kilvassa. Tällä kertaa ihan absoluuttisesti. Kiipijän innokkaat uimarit ovat siis suurempia kuin ihmisellä... tai sinivalaalla.

Pps. Njazi kentälle!

Ppps. Nyt tulee!!!

Pppps. Kamalaa puppelointia. Oikeesti, Itävalta! Hohhoijaa. Shaalaalaalaalalaa Brasseja valtaamaan, shaalaalaalaalalaa Mixun johdolla.

Hallujah, hallujah, hallujah

Hassua, mun ja Gurmundin blogit on veljeksiä ja nyt meidän elämätkin alkaa tiukasti kietoutua toisiinsa. Ehkä mäkin pääsen pian reissuun... vaikka Raision Budget Sportiin. Gurmundi on viettänyt viikonlopun tiukasti malariahalluissa etsien majavaa tukkeutuneesta viemärijärjestelmästä, mä sen sijaan olen nähnyt levottomia unia Gurmundista. Oikeastaan mä olen nähnyt levottomia unia Gurmundina, näin siis tapahtumat Gurmundin silmin, en ulkopuolisena tarkkailijana. Liikaa sokerileivoksia ja urbaaneja legendoja.

Gurmundin uniSe on Bangkok baby! Täällä sitä ollaan etelän auringon alla, kaukana Suomen pyrystä ja auraamattomista teistä. Mulla (siis Gurmundilla) on jo muutama päivä isossa B:ssä takana, koodinimiJarmo (tästedes koodinimiJarde, koska se ei tahdo olla Jarmo) liittyi eilen seuraan ja tänä aamuna koodinimiLeksa täydensi hilpeän porukkamme. Huomenna retkikuntamme aloittaa yhteisen taivalluksensa ja lentää Saigoniin, mutta sitä ennen painelemme miehissä kaupungille ja otamme muutamat kylmät Singhat mieheen.

Lyhyen etsinnän jälkeen löysimme leppoisan menomestan, jossa voimme aloittaa tropiikissa aina yhtä tärkeän nesteytyksen. Kaikilla oli hyvä ja iloinen meininki, hörpimme kylmää olutta, katselimme muita travellleriveljiä ja -siskoja sekä suunnittelimme innokkaasti tulevaa. Illan mittaan seuraan liittyi muutama mukava neitokainen. Jostain päin Aasiaa ne kai oli, ei kuitenkaan paikallisia. Ihan mukavia, mutta mä olin niin täpinöissäni tulevasta reissusta, etten sen kummemmin jaksanut yrittää tehdä tyttöihin vaikutusta. Koodinimillä sen sijaan oli vauhti päällä ja jos yhtään osasin mimmien ruumiinkieltä tulkita, tänä yönä kannattaa panna parastaan.

Mun mieli laukkasi hurjaa vauhtia ja ihan ajattelematta olin vedellyt singhaa ja jotain epämääräisempiä drinkkejä sen verran, että päihtymystila alkoi olla merkittävä. Periaatteessahan ihmisen kai kannattaisi tehdä asioita, joissa on hyvä. Mä en ole dokaamisessa, tai siis viimeaikaisen hippeytymiseni jälkeen en enää ole kestänyt alkoholia kuin ennen. Olin siis varsin jurrissa. Kokolailla liian hurbelossa. Jossain vaiheessa aina yhtä luotettava vatsa ilmoitti itsestään. Hissi oli tulossa, ja tämä hissi oli niitä uusia tornitalojen nopeita hissejä, ei niitä vanhoja ja hitaita, joilla kesti puolipäivää kiivetä kevarin kolmanteen kerrokseen. Tilanne vaati tekoja ja lähdin juoksemaan kohti vessaa minkä jaloistani pääsin. Juokseminenhan oli toki päihtymystilan vuoksi perin hankalaa ja suoraviivaisen juoksemisen sijaan kulkeminen oli pikemminkin seinästä seinään kimpoilua. Taisipa siinä matkalla useampikin drinkki kaatua. Lopulta silmieni eteen avautui jumalainen näky. WC! Vapaa WC! Hallelujaa, pääsen avaamaan hissin ovet ja vapautumaan ahdistuksestani. Rynnistin ovelle, avasin sen ja näin...

Niin, tässä kohtaa lienee aiheellista todeta, että seuraavat tapahtumat tapahtuivat muutamissa sekunnin kymmenyksissä. Sekunnin kymmenyksissä, jotka tuntivat vuosilta.

Palataanpa tarinaan. Vapautuksen nähneenä en enää edes yrittänyt pidätellä oksua, joka oli jo kiivennyt suuhuni asti. Avasin lukitsemattoman oven ja odotin näkeväni tyhjän pöntön, mutta ei. Eipä ollu tyhjä, ei. Hämmästyksekseni posliinilla istui valtava, siis val-ta-va, kalju bodari. Sellainen jätkä, jonka nyrkit vaativat aseenkantolupaa ja hauikset pimentävät kuun. Paidattoman gorillan rintakehä oli karvainen ja leveä kuin ladon ovi, sen janarin silmissä paloi helvetin tuli. Sellaisen näyn minä oven avattuani kohtasin. Toisaalta tässä oli jo tapahtunut peruuttamattomia asioita, hissi oli ylhäällä ja ovet avautumassa. Avasin suuni ja annoin epämääräisen värisen sotkun roiskua niagaran putousten lailla bodarin päälle. Ensimmäset oluen ja liman sekaiset pisarat suunnistivat määrätietoisesti ilmojen halki kohti gorillan rautaputkista tehtyjä silmäripsiä ja perille päästyään kaikin voimin tarttuivat kiinni. Perässä seurasi litrakaupalla kavereita. Gorillan silmissä palanut helvetin tuli sammui hetkeksi ja vaihtui hämmennykseen. Joidenkin mikrosekuntien ajan katsoimme toisiamme hämmentyneinä syvälle silmiin ja koimme ennenkokematonta yhteenkuuluvaisuutta. Jos jompikumpi olisi nyt ymmärtänyt kosia, olisimme nyt kaiketi pari. Ravistin hämmennyksen olaltani ja panikoin. Tiesin kuolevani, noiden nyrkkien puristusvoimaa vastaan ei kai olisi mitään tehtävissä. Silmissä helvetin tuli alkoi taas kipinöidä. Rauhaa rakastavana ihmisenä, en ole koskaan joutunut tappelemaan kiskalla nakeistani, saati sitten vessassa hengestäni. Silti selkäydinreaktiona tiesin, että ainoa mahdollisuus nähdä Saigon oli reagoida pytyllä istuvaa ramboa nopeammin.

Otin askelen taaksepäin, kelasin pikakelauksella kaikki elämässäni näkemät UFC-matsit ja latasin oikean suoran keskelle mörön lättänenää. Hämmästyksekseni housut kintuissa pöntöllä istunut janari vaikutti tippuvan ykkösellä.

Tuijotin yhä hämmentyneempänä gorillaa ja mietin, että mitähän helvettiä juuri tapahtui. Melko nopeasti iso mörkkö alkoi kuitenkin virkistyä. Tällä kertaa entistäkin vihaisempana. Totesin, etten tappelua tulisi ikinä voittamaan, joten otin jalat alleni. Tapahtumaketju oli hieman selvittänyt päätäni ja juoksin kuin Usain Bolt narikkaan. Ilmoitin portsareille, että agressiivinen humalainen skini oksentelee ja paskantaa vessassa ympäriinsä huutaen hakkaavansa kaikki, jos ei saa naista. Luonnollisesti portsareina toimineet Jaakko Saariluoma ja Petteri Ahomaa kilahtivat totaalisesti ja lähtivät kohti vessaa. Itse en ajatellut jäädä katselemaan tarinan loppunäytelmää. Kävin sanomassa pikaiset moikat koodinimille ja pinkaisin ulos. Nappasin riksan ja painelin rannalle (en ole ikinä Bangkokissa käynyt, mutta ei kai siellä mitään rantaa ole? No, viime yönä oli).

Rannalle päästyäni huomasin auringon jo nousevan. Nousevan auringon muodostaessa siltaa merelle istahdin alas, tyrkkäsin bambun pilliksi kookokseen ja hymyilin. Hymy naamalla ja pingviinien laulaessa Ave Mariaa selkäni takana kävin hiekalle makaamaan ja odottamaan alkavaa päivää. Tiesin edessä olevan seikkailun tarjoavan vielä hurjasti hetkiä, joita en usko itsekään.

Että sellainen uni tällä kertaa. Lopeta se Lariamin popsiminen. Todellisuudessa tämä tarina ei välttämättä pääty hymyyn. Tsemppiä G.

Ps. Reissumiestä vaisto vie, älä kysy minne johtaa tie.

Alustavat suunnitelmat reissun ensimmäisille viikoille

Perjantai-aamuna talsin läpi tuiskun ja tuiverruksen töihin tapaamaan alkuviikolla tekemättä jääneitä töitäni. Hetken toisiamme tuijoteltuamme tuumasin, ettei työt tuijottamalla etene. Kaivoin kassista kompassin ja suuntasin kohti kahvihuonetta. Alunperin suunnitelmani oli viettää laatuaikaa yksin, mutta ottaessani suunnitelmat puheeksi, päätti kollegani (koodinimi Jarmo) lyöttäytyä seuraani. Tauko saikin jo jonkinmoisen löyhän rungon itselleen sisältäen makoisat tuoreet kahvit koodinimi Jarmolle ja leppeän vilvoittavan vesilasillisen itselleni. Maukkaiden juomien nautiskelun lomassa oli tarkoitus käydä lungisti kilvoitellen Turun Sanomien 10 kysymyksen kimppuun. Kahvihuoneesta löysin toisenkin kollegan (koodinimi Leksa), joka innolla liittyi mukaan kyssärikisaan.

Ihanan raikasta Kokemäenjoen ja Aurajoen vesicocktailia lipitellessäni katselin syrjäsilmällä koodinimi Leksaa tekemässä itselleen täyteläisen tuoksuista maitokahvia. Tästäpä tulikin mieleen Gurmundin reissu. Mieleeni hiipi huoli. Huoli siitä miten Gurmundin vatsa reissun kestää. Tunnetustihan mikään ei ole yhtä epävarma kuin Gurmundin vatsa. Omakin vatsani päätti muutamia vuosia sitten ryhtyä empaattiseksi ja ottaa oppia Gurmundilta. Tästä syystä muuten ahdistun aina joutuessani matkustamaan yli 200 metrin päähän WC:stä. Ehkäpä juuri siksi Gurmundi reissaa, minä en. Pysypä siis Gurmundi matkallasi tiukasti erossa maitotuotteista, ettei meidän tarvitse täällä kylmässä pohjolassa huolestua.

Minä ja opiskelutoverini muuten voimme kiittää Gurmundin vatsaa ja sen opävarmuutta porvoolaisen opiskelijasolun lattialla kippurassa nauraen vietetyistä hykerryttävistä hetkistä. Voi veljet niitä iltoja, joina kaadoimme pahaa aavistamattoman Gurmundin laktoosittoman maitojuoman viemäriin ja korvasimme sen tavallisella maidolla. Gurmundi taisi itsekin vietää tuskallisia hetkiä kippurassa. Olihan se lapsellista. Ja hauskaa. Anteeksi.

Ai niin aidon reissuruunan matkustelua voit seurata → täällä ←

Ps. Tiesittekö muuten, että Intian Mizoramin maakunnassa kasvava bambu kukkii tasan 48 vuoden välein. Bambu myös kuolee kukittuaan. Mizoramin ihmisille bambu tuo vaurautta ja elämää 47 vuotta, kunnes 48 vuotta siemenen itämisestä on kulunut ja bileet päättyvät. Riemun tuoja ja elämän lähde, bambu, tuo ihmisten elämään vitsauksia ja nälkää. Ennen kuolemaansa bambu kukkii ja tekee niin paljon siemeniä, ettei mikään eläin voi niitä kaikkia syödä. Siten se varmistaa uuden bambusukupolven syntymän. Siemenet taas ovat mitä mainiointa ravintoa rotille, jotka runsaan ruoan vuoksi lisääntyvät hurjaa vauhtia. Tuloksena on sitten se, että holtittomasti lisääntyneet rotat tuhoavat ihmisparkojen riisi- ja maissisadon. Bambuun sidoksissa olevat inkkarit joutuvat sitten puolen vuosisadan välein näkemään nälkää ja väistelemään rottia. Toisaalta vuosi nälkää tarkoittaa 47:ä vuotta ruokaa ja rakennustelineitä. Jännää. Ei mulla muuta.