Perjantai-aamuna talsin
läpi tuiskun ja tuiverruksen töihin tapaamaan alkuviikolla
tekemättä jääneitä töitäni. Hetken toisiamme tuijoteltuamme
tuumasin, ettei työt tuijottamalla etene. Kaivoin kassista kompassin
ja suuntasin kohti kahvihuonetta. Alunperin suunnitelmani oli viettää
laatuaikaa yksin, mutta ottaessani suunnitelmat puheeksi,
päätti kollegani (koodinimi Jarmo) lyöttäytyä seuraani.
Tauko saikin jo jonkinmoisen löyhän rungon itselleen sisältäen
makoisat tuoreet kahvit koodinimi Jarmolle ja leppeän vilvoittavan
vesilasillisen itselleni. Maukkaiden juomien nautiskelun lomassa oli
tarkoitus käydä lungisti kilvoitellen Turun Sanomien 10 kysymyksen
kimppuun. Kahvihuoneesta löysin toisenkin kollegan (koodinimi
Leksa), joka innolla liittyi mukaan kyssärikisaan.
Ihanan raikasta
Kokemäenjoen ja Aurajoen vesicocktailia lipitellessäni katselin
syrjäsilmällä koodinimi Leksaa tekemässä itselleen täyteläisen
tuoksuista maitokahvia. Tästäpä tulikin mieleen Gurmundin reissu.
Mieleeni hiipi huoli. Huoli siitä miten Gurmundin vatsa reissun
kestää. Tunnetustihan mikään ei ole yhtä epävarma kuin
Gurmundin vatsa. Omakin vatsani päätti muutamia vuosia sitten
ryhtyä empaattiseksi ja ottaa oppia Gurmundilta. Tästä syystä
muuten ahdistun aina joutuessani matkustamaan yli 200 metrin päähän
WC:stä. Ehkäpä juuri siksi Gurmundi reissaa, minä en. Pysypä
siis Gurmundi matkallasi tiukasti erossa maitotuotteista, ettei
meidän tarvitse täällä kylmässä pohjolassa huolestua.
Minä ja opiskelutoverini
muuten voimme kiittää Gurmundin vatsaa ja sen opävarmuutta
porvoolaisen opiskelijasolun lattialla kippurassa nauraen vietetyistä
hykerryttävistä hetkistä. Voi veljet niitä iltoja, joina
kaadoimme pahaa aavistamattoman Gurmundin laktoosittoman maitojuoman
viemäriin ja korvasimme sen tavallisella maidolla. Gurmundi taisi
itsekin vietää tuskallisia hetkiä kippurassa. Olihan se
lapsellista. Ja hauskaa. Anteeksi.
Ai niin aidon
reissuruunan matkustelua voit seurata → täällä
←
Ps. Tiesittekö muuten,
että Intian Mizoramin maakunnassa kasvava bambu kukkii tasan 48
vuoden välein. Bambu myös kuolee kukittuaan. Mizoramin ihmisille
bambu tuo vaurautta ja elämää 47 vuotta, kunnes 48 vuotta siemenen
itämisestä on kulunut ja bileet päättyvät. Riemun tuoja ja
elämän lähde, bambu, tuo ihmisten elämään vitsauksia ja nälkää.
Ennen kuolemaansa bambu kukkii ja tekee niin paljon siemeniä, ettei
mikään eläin voi niitä kaikkia syödä. Siten se varmistaa uuden
bambusukupolven syntymän. Siemenet taas ovat mitä mainiointa
ravintoa rotille, jotka runsaan ruoan vuoksi lisääntyvät hurjaa
vauhtia. Tuloksena on sitten se, että holtittomasti lisääntyneet
rotat tuhoavat ihmisparkojen riisi- ja maissisadon. Bambuun
sidoksissa olevat inkkarit joutuvat sitten puolen vuosisadan välein
näkemään nälkää ja väistelemään rottia. Toisaalta vuosi
nälkää tarkoittaa 47:ä vuotta ruokaa ja rakennustelineitä.
Jännää. Ei mulla muuta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti