On ilmoja pidellyt. Ja blogisti on tehnyt kaikkensa tappaakseen kaakkois-Aasiassa orastavan megasuosion pitämällä viikkokaupalla taukoa. Tilastot sen kertovat 80 prosenttia blogin lukijoista hippaloi Aasian suunnalla. Jännää, kielivalinnasta alkaen tähtäsin Suomen markkinoille. Nyt pitääkin ruveta miettimään suhtautumista Aasian suosion mukanaan vääjäämättä tuomiin piraattituotteisiin.
Pitäkää päät ylhäällä Take tuli takaisin.
Jännää! Luulisi Indonesian ja Suomen välillä olevan fyysisen välimatkan lisäksi kohtalaisen melkoinen henkinenkin etäisyys. Eipä ole. Ei ainakaan, jos päätellään taksikuskien maailmankuvan sekavuudesta. Gurmundi on siis matkallaan kohdannut Jan Adyn, ystävällismielisen, mutta häiriintyneen taksikuskin. Jos ei oteta huomioon kaverin taipuvaisuutta väkivaltaan ja ihmisten tuomitsemiseen melko heppoisin perustein, herra vaikuttaa melko hienolta ihmiseltä. Aika harvoin muuten Janin kaltainen satunnainen tuttavuus ilmoittaa ensi töikseen vihaavansa 1,5 miljardia ihmistä. Taksijani teki sen. No ei anneta sen häiritä, ehkä se ei ollut tosissaan, saattoihan se olla vain ystävällismielistä jutustelua. Taksikuskin versio pakinasta. Kaiken kaikkiaan Jan on kuitenkin hieno mies, ruokki travellerimme ja otti avosylin kotiinsa. Ei tällainen mies voi olla läpeensä taksikuski, kyllä siellä kaiketi ihan ihmisen sydän sykkii rinnassa.
Ja tosiaan, ei ole mitään tarvetta mennä Indonesiaan saakka löytääkseen häiriintyneen taksikuskin. Vantaa riittää hyvin. Aikanani ajelin useamman kerran viikossa öisin taksilla töistä Vantaalta kotiin Helsinkiin. Taksikuskeja oli monenmoisia, toiset ihan normaaleja, jotkut hieman hämmentäviä ja osa sitten oli kokonaisvaltaisesti häiriintyneitä. Melko usein kuskiksi sattui Jan Adyn henkinen kaksoisveli Jan-Ari. Alkuun Jan-Ari vaikutti harmittomalta paskanpuhujalta, tykkäsi kertoilla kuinka helppoa olisi tienata vedonlyönnillä. Kaverit sillä kuulemma elivät ja Jan-Ari jakoi neuvojaan auliisti. Idiootit eivät kuunnelleet. Huolimatta ylivertaisista kyvyistään Jan-Ari ei kuitenkaan itse veikannut ja vienyt löysiä rahoja lojumasta, olihan hän enemmänkin pokerimiehiä. Las Vegasissa on kuulemma pöytiä, joissa ei tarvitse edes menestyä saavuttaakseen mammonaa. Pelkkä pöytään istuminen tuo vähintään keskisuuren omakotitalon verran tuohta tilille. Ei kuitenkaan tarkemmin kertonut mistä näitä löytyy.
Viimeistä kertaa kun olin Jan-Arin kyydissä alkoi miehen todellinen luonne paljastua. Juttu lähti viattomasti liikkeelle illan aiemmasta keikasta Santahaminaan. Pikkuhiljaa juttu eteni ja huomasin joutuneeni keskelle salaliittosuunnitelmaa. Jan-Ari kertoi kuinka Santahaminaan saisi taksissa solutettua pienen iskuryhmän, kuinka pommit ja paukut ovat varastoissa täysin suojatta ja taksikuskin iskuryhmä saisi helposti haltuunsa pyssyjä ja pommeja pientä vallankumousta varten. Tässä vaiheessa aloin epäilemään, että kohta se värvää mut väkivallloin mukaan toimintaansa. Ei värvännyt. Suunnitelmat oli suuret, tai siis mahdollisuudet, ei niitä kukaan toteuttamassa ollut. Kai. Fantasioitu oli kyllä riittävästi. Periaatteessa Jan-Arin juttu meni näin: iskujoukko taksilla Santahaminaan, pommit kyytiin ja kotiin, toistetaan temppu pari kertaa, muutama pikkuräjäytys Helsingissä ja kaaoksen turvin eduskunta haltuun, Jan-Arista valtakunnan ylifyyrer, Ahvenanmaasta tulppa pois pohjasta, Karjala takaisin, Rene Fasel lennätetään kuuhun, pakotetaan Sidney Crosby leijoniin, ikävät ulkomaalaiset takaisin omiin rotankoloihinsa ja enkelien harppukonsertin säestämänä taivas on laskeutunut Suomen kamaralle. Jan-Ari muuten vihasi samoja 1,5 miljardia ihmistä kuin Jan Ady, Jaavalaisista ei kyllä puhuttu mitään. Vihasi se silti niitäkin.
Ja loppuun vielä huomio Gurmundiin. Vihdoinkin vastaat odotuksiin ja annat teräsvatsan edes vähän sulaa. Itselläni suurimmat odotukset Gurmundin matkalle oli kuitenkin vatsan aiheuttamat metkut ja hupaisat käänteet. Kerrottuna vaspusparvi on aina hauska asia ja kaukaa kuunneltuna Kakkahätä-77 on hieno yhtye. Kausi lähenee loppua ja panokset kovenee, vatsakin sen ymmärtää ja alkaa antamaan viitteitä vanhasta kunnon toimivuudestaan. Antakaa nyt hyvänen aika joku Gurmundille maitoa!
Seuraavaa päivitystä ei toivottavasti tarvitse odottaa ihan näin kauaa. Silloin syvennymme joko taannoiseen island hoppingiini tai Gurmundin vanhan blogin innoittamiin mopoilumuisteloihin. Tällä välin varmasti laadukasta viihdettä tarjoaa
Gurmundin matkakertomukset tai vaihtoehtoisesti ajaminen toistuvasti
mopedilla seinään.
Ps. Olipa kerran kauan sitten Gurmundi ja kaksi koodinimeä matkalla maailman äärissä. Kauaa eivät kaverukset ehtineet matkailla, ennen kuin alkoivat yksi toisensa jälkeen raivostumaan erilaisista pikku annoiteeteista. Yksi suutahti AC:lle ja toinen DC:lle. Yhtä kaikki, raivoa purettiin jos johonkin suuntaan, milloin matkakumppaneihin ja milloin paikallisiin. Raivo kuitenkin purettiin suurta vahinkoa aiheuttamatta ja lopuksi sovittiin ja halattiin ehkä vähän pussattiinkin ja niin maailma taas näytti vähän vaaleanpunaisemmalta.
Onnetonta on se, etteivät kaikki kykene raivoansa G:n ja koodinimien tavoin sivistyneesti käsittelemään. On nimittäin niin surullisesti käynyt, että Lapin luonnon iloiset pikkuveitikat, Sopulit, eivät harvenna kantaansa ainoastaan syysvaelluksen aikaan syöksymällä uhkarohkeasti Lapin vilkkaiden valtateiden yli katsomatta oikealle sitten vaemmalle ja vielä kerran oikealle, vaan myös suuttumalla. Sopulit ovat nimittäin harvinaisen kiivasta sorttia. Kun sopuli kerran kiivastuu, ei sama yksilö enää onnellista päivää näe. Tutkijoiden mukaan sopulit nimittäin kuolevat ottamiinsa kierroksiin. Mun mielestä se on tosi surullista. Jos on ihan pakko ennen aikaansa kuolla, niin voisi se nyt sitten tapahtua edes onnellisissa olosuhteissa (vrt, pussikärppä). Vitutukseen ei varmasti ole kiva kuolla.
